Reissu

Arequipassa iskenyt flunssa ei helpottanut matkaa Punoon Titicaca-järven rannalle. Hengittämiseen piti oikein keskittyä ilman ohentuessa ja pään ollessa täynnä räkää. Horteinen bussimatka ei ollut herkkua, mutta pisteenä iin päälle huoneemme Punon hostellissa oli talon viidennessä kerroksessa. Portaat eivät tuntuneet loppuvan koskaan – eikä huohotus.

Jos kuitenkin sivuutetaan ennen pitkää lieventyneet terveysongelmat, niin positiivista viidennessä kerroksessa oli avara järvinäkymä huoneen ikkunasta. Titicacan rannalta Punon talot nousevat pitkin ympäröiviä rinteitä ja meidän talomme oli rinteen puolella. Parina iltana ukkosti, jolloin välähdyksiä ja pilvien vyörymistä järvelle oli jännittävä seurata kattohuoneesta.

Uros-saarella.

Veneretki vei meidät katsomaan kelluvia Uros-saaria, jotka on rakennettu järvellä kasvavista totora-ruo´oista. Saarelle astuessa askel painui joustavaan ruokopohjaan. Ruokoa oli myös käytetty majojen ja veneiden rakentamiseen. Paikalliset ihmiset olivat pukeutuneet värikkäisiin kankaisiin ja leveisiin hattuihin ja puhuivat omaa kieltään aymaraa. Luulen ja toivon, että saaret, joilla kävimme, ovat nykyisin vain mallikappaleita turistivierailuja varten, turistiveneitä nimittäin riittää. Pohdimme myös, miten hyistä saarilla on kylminä talviöinä. Isoille hameille on todellakin käyttöä, aivan kuten aurinkosuojan antaville hatuille.

Festivaalitunnelmaa Taquile-saarella.

Teimme pidemmän pysähdyksen Taquilen saarelle, joka on ihan oikea saari, ja hyvin kaunis sellainen. Saarelta näki Bolivian lumihuippuiset vuoret järven toisessa päässä. Keuhkot saivat taas haasteen, kun kiipesimme puolisen tuntia kivipolkua ylös keskusaukiolle. Opas keräsi meille helpotukseksi muña-yrtin oksia, joista vapautui hengitystä helpottavia höyryjä kun oksia hieroi kämmenten välissä. Ylhäällä aukiolla söimme lounasta mukavassa kanadalais-kroatialais-brittiläisessä seurassa ja katselimme samalla saaren asukkaiden järjestämää festivaalia. Ihmiset olivat räiskyvän värisissä asuissa ja marssivat tai tanssahtelivat useiden torvisoittokuntien tahtiin, jotka kaikki soittivat eri kappaleita samanaikaisesti.

Punossa tuli tutustuttua erinomaisen mureaan alpakan lihaan. Maku on kuin possulla, mutta rakenne mehevämpi. Toinen uusi tuttavuus oli kvinoa, jota tarjoiltiin maukasliemisen keiton seassa kotijuuston kera. Kyllä maistui lämmin soppa flunssaiselle. Ai niin, ja tulipa muuten yhtenä iltana syötyä myös yksi parhaimmista pitsoista pitkään aikaan. Täytteenä oli kana, sipuli ja tomaatti, mutta ”se juttu” oli muheva mutta ohut pohja, valkosipulijogurtti ja tulinen tomaattikastike päällä sekä paisto puulämmitteisessä uunissa. Mjomjomjom…

Edellinen viikko on ollut yhtä turistiryhmän mukana kulkemista, mutta mikäpäs sen helpompaa. Punosta lähdimme Inkabussilla, joka pysähteli päivän aikana muutamassa kulttuurikohteessa, muun muassa eräässä pienessä inkamuseossa, Raqchin inkaraunioilla sekä Andahuaylillasin kirkossa, joka oli koristeltu tai pikemminkin vuorattu sisältä lehtikullalla. Matkan aikana tuli tehtyä henkilökohtainen korkeusennätys 4335 metrissä.

Lähtöpäivänä Cuscon katedraalin edessä oli konserttilava, jossa paikallinen orkesteri esiintyi.

Niin pääsimme Cuscoon, inkojen pääkaupunkiin. Kaupunki ja sen ympäristö on niin pullollaan inkahistoriaa, että katsoimme järkeväksi osallistua opastetulle kaupunkikierrokselle. Oppaamme oli täydellisesti asialleen omistautunut herra ja käytti ahkerasti sekä tremendous että ladies & gentlemen -ilmauksia. Kävimme usealla eri rauniolla kaupungissa ja sen ympärillä, vaikuttavimpana Saqsayhuamánin temppeli. Cuscon katedraali oli myös mielenkiintoinen. Sitä on rakennettu 1550-luvulta lähtien sadan vuoden ajan ja kirkosta löytyy tyylejä joka makuun. On gotiikkaa, barokkia, renessanssia ja vaikutteita inkakulttuurista. Näimme esimerkiksi perulaisen taidemaalarin näkemyksen viimeisestä ehtoollisesta, jossa ruokapyödälle on katettu perin cuscolainen marsupaisti.

Naperolaama.

Toisena päivänä teimme kierroksen inkojen Pyhässä laaksossa. Meillä oli onni matkassa ja saimme jälleen saman oppaan. Kävimme ensin alpakkatarhassa tutustumassa eri alpakka- ja laamalajeihin. Sieltä jatkettiin Pisaciin, jossa oli upeita inkaterasseja ja raunioita pitkin korkeita vuorenrinteitä. Vaikuttavat olivat myös Ollantaytamban rauniot. Inkat rakensivat aikoinaan inkaterassien huipulle temppeliä, joka koostui parhaimmillaan 60 tonnia painavista, sileiksi hiotuista kivenlohkareista. Kivet oli kuljetettu viereisen vuoren rinteeltä ja lohkareista oli tehty tiivis seinä ilman välikappaleita, ei mikään pikkujuttu toteuttaa. Rakennusprojekti jäi valitettavasti kesken espanjalaisten tullessa. Päivän päätteeksi kävimme vielä Chincheron kylässä, jossa on raunioita ja samoista raunioiden kivistä rakennettu kolonialistinen kirkko 3700 metrin korkeudessa.

Pisacin inkarakennelmia.

Joku ehkä ihmettelee, mutta me jätimme Machu Picchun väliin. Pelkästään sinne meno olisi maksanut monta sataa euroa ja me olemme nähneet jo useita hienoja raunioita mahtavissa maisemissa. Muiden matkaajien kuvausten perusteella paikka on aivan tukossa turisteista, joten olisiko siellä sitten nähnytkään mitään ihmisten seasta.