Reissu

Aurinkoisena maanantaiaamuna jätimme Christchurchin ja suuntasimme Darfieldin kautta maan keskiosaan Lake Tekapolle. Matkalla oli Canterburyn idyllistä maaseutua, missä laidunsi paljon lampaita ja lehmiä. Pysähdyimme Geraldineen ruokatauolle. Geraldinen länsipuolella maasto muuttui karummaksi ylängöksi. Joka puolella oli kellastuneen ruohon peittämiä korkeita kukkuloita ja edessä kohosivat lumiset vuorenhuiput. Oli pysähdyttävä näky kun Lake Tekapo tuli ensimmäisen kerran näkyviin kukkuloiden välistä. Alueen järvien vesi on kirkkaan turkoosia, mikä antaa hienon kontrastin auringon paahtamaan maisemaan. Järvien kirkas sinisyys johtuu veden seassa olevasta jääkauden aikana syntyneestä hienosta kiviaineksesta, joka heijastuu auringonvalon vaikutuksesta.

Lake Tekapon vesi oli sen verran kylmää, ettemme tällä kertaa menneet uimaan. Sen sijaan järven vieressä on Mt. Johnin 1043 metriä korkea kukkula, jonka huipulle kiipesimme. Lake Tekapo itsessään on 710 metrin korkeudessa, joten kaameasta urakasta ei ollut kysymys. Huipulla tuuli todella kovaa, paikoittain oli vaikea pysyä pystyssä. Huipulla on myös observatorio, koska tähtitaivas on kuulemma maan komeimpia. Me sinnittelimme hereillä kahteentoista asti ja katselimme tähtien kirjoa alhaalta järven rannalta.

Parin yön jälkeen hyppäsimme taas valkoisen ratsumme kyytiin ja ajaa hurautimme Mt. Cookin vuoristokylään. Ilma oli taas aurinkoinen ja saimme hienoja otoksia Lake Pukakin etelärannalta Mt. Cookin ollessa taustalla. Itse asiassa koko ajan piti pysähdellä ottamaan kuvia, koska maisemat olivat niin upeita. Niin tekivät kaikki muutkin tiellä liikkuvat.

Mt. Cook ja Lake Pukaki.

Vuorten juuressa sijaitseva Mt. Cookin kylä on aivan pikkuruinen. Siellä ei esimerkiksi ole ruokakauppaa ollenkaan, mutta on siellä kuitenkin koulu, jossa näkyi olevan kahdeksan lasta. Suurimmaksi osaksi kylä koostuu erilaisista majapaikoista. Me olimme varanneet pienen huoneen YHA:sta (Youth Hostel Association). Olemme todenneet, että YHAn hostellit ovat hinta-laatusuhteiltaan parhaita ja siksi pyrimme aina varaamaan niistä yösijan jos tilaa on.

Kylästä pääsi useille patikointipoluille ja me valitsimme kolmen tunnin reitin Hookerin jäätikölle. Polku mutkitteli vuorten lomassa ja matkalla tuli myös ylitettäväksi kaksi riippusiltaa kosken yli. Perillä oli jäätikkö, joka oli rinteiltä valuneen soran peitossa, ja sulaneesta jäästä muodostunut järvi, jossa kellui isoja jäälohkareita. Taustalla väijyi tietenkin Mt. Cook. Seuraavana päivänä teimme vähän lyhyemmät retket läheiseen metsään ja Muellerin jäätikön reunamille.

Maisema polun varrelta.

Perjantaina Mt. Cookista lähtiessämme majatalon katolla rääkyi hyvästiksi ruskeanvihreä papukaija kea ja matkan varrella näkyi muun muassa paljon haukkoja sekä yksi haikara. Tällä kertaa oli vuorossa ajo Oamarun kautta vaihteeksi vähän isompaan kaupunkiin Dunediniin. Siellä nukuimme vain yhden yön. Koska varaamamme huone oli käytännössä komero rähjäisessä biletyshostellissa, emme jääneet sinne kupeksimaan vaan läksimme kaupungille harhailemaan. Tiiviin keskustakävelyn perusteella Dunedin on ihan miellyttävä peruskaupunki, jossa on paljon mäkiä ja pieniä putiikkeja. Kolusimme muun muassa kaikki eteen tulevat kamerakaupat, missä Ville vertaili innokkaasti järjestelmäkameroita. Olihan semmoinen nimittäin saatava, jotta saisi parhaiten tallennettua hienot maisemat matkan varrelta.

Aamulla kävimme kiertoajelulla Otago Peninsulassa, mikä on kuuluisa albatrossi- ja pingviiniyhdyskuntiensa, merileijonien ja hylkeiden sekä kauniin merellisen maaseudun ansiosta. Albatrosseja majaili aivan peninsulan kärjessä, missä niitä pääsee katsomaan varaamalla opastetun kierroksen albatrossikeskuksesta. Me tähyilimme niitä parkkipaikalta keskuksen takaa, mutta paikalla liiteli vain lokkeja. Myöskään pingviineihin hylkeistä puhumattakaan emme törmänneet, kenties iltapäivällä olisi ollut parempi tuuri. Peninsulan mäkien päältä näkyi kuitenkin kaupunkimaisemia.

Yön yli harkittuaan Ville oli päättänyt, minkälaisen kameran haluaa ja kävimme ennen matkan jatkumista sellaisen sitten ostamassa.

Dunedinista ajoimme Owakaan yhdeksi yöksi. Matkalla pysähdyimme Kaka Pointin autioilla hiekkarannoilla ja Nugget Pointin tyrskyisessä majakkaniemessä. Siellä rantakallioilla köllötteli merileijonia ja hylkeitä sekä päivysti valkoisia pelikaaneja ja merimetsojen näköisiä lintuja. Lisäksi siinä merelle kiikaroidessamme yhtäkkiä niemenkärjen ohi kiisi satoja ellei tuhansia merilintuja auroissa. Ne olivat niin kaukana meren yllä, ettei kiikareillakaan nähnyt, minkälaisesta lintulajista oli kysymys. Mutta hurja määrä niitä oli.

Catlinsin rannikkoa.

Owakan YHA:ssa oli ystävällinen musta koiranen nimeltä Jett, jolle jätimme hyvästit tänä aamuna, kun jatkoimme läpi Catlinsin luontonähtävyyksiä pursuavan maaseudun Te Anauhun. Villen uusi Nikon oli ahkerassa käytössä kun pysähdyimme kukkuloiden laelle, rannikoille ja parille vesiputoukselle, joita ympäröivät natiivit metsät. Metsät vaikuttivat todella vanhoilta, koska puissa kasvoi paljon naavaa ja sammalia. Puita kasvoi useassa kerroksessa, joten metsissä oli hämärää ja viileää. Monenmoista linnunlaulua kuului oksistojen suojista.

Metsän siimeksessä.

Te Anaussa viivymme kolme yötä, joten pientä lepoa ajamiseen on tiedossa. Te Anaun länsipuolella on järvi ja sen takana Fiordlandin vuoristoinen kansallispuisto. Sinne retkeilemme huomenissa.